|


|
ROMANIEN
HISTORIAA
Romanit ovat suomalaisessa yhteiskunnassa etninen vähemmistöryhmä, jolla on
oma kieli, omaleimainen itämainen tapaperinne ja kulttuuri sekä
suomalaisten kanssa lähes 500 vuotinen yhteinen
elämän taival mutta myös suomalaisten vaiheista poikkeava vanhempi
historia.
|
|
 |
Romaneja arvioidaan olevan Euroopassa n 10-15
miljoonaa ja Suomessa romaneja on n.10000. Osa Suomen romaniväestöstä asuu
lisäksi 3000 - 4000 henkeä Ruotsissa. Niinpä romanit matkaavat meren yli
sukulaisiin varsin usein.
Suomessa käytetään nimityksiä mustalainen, tumma ja romani. Sana romani
tulee kansainvälisen romanikielen sanasta rom, ihminen. Kielitoimisto päätti
vuonna 1992, että romani-sana kirjoitetaan yhdellä a:lla aikaisemman kahden
a:n sijasta.
Varhainen historia
Romanien muinaisuus on osin vielä hämärän peitossa. Heimon alkuperää on
tutkittu enimmäkseen romanikielen pohjalta. Kielen perusteella on voitu
päätellä heidän kulkureittinsä, jonka varrelta he ovat sulauttaneet
kieleensä lainasanoja jokaisesta maasta, missä ovat viipyneet. Vasta
1700-luvulla kielentutkijat esittivät olettamuksen, että tällöin jo eri
puolille Eurooppaa levittäytyneen romanikansan alkukoti olisi
luoteis-Intiassa Punjabin maakunnassa.
Eräiden arvelujen mukaan romanit olisivat joutuneet lähtemään noin vuoden
1000 paikkeilla Intiasta useina ajankohtina. Mahdollisesti maata koetelleet
nälänhätä, maahan tunkeutuneet valloittajat ja luonnonmullistukset
pakottivat heidät liikkeelle. Romanit saattoivat myös lähteä myymään
tuotteitaan muihin maihin vanhoja kauppareittejä pitkin länteen. Olivathan
romanit tunnettuja aseseppiä, ja Intian rauta oli kuuluisaa jo antiikin
aikoina.
Tulo Eurooppaan
Romanien tulosta Eurooppaan on säilynyt historiallisesti luotettavia
asiakirjoja. Ensimmäisiä mainintoja romaneista Euroopassa on löydetty
Kreetalta erään Simon Simoniksen matkakertomuksesta vuodelta 1311.
Euroopassa vallitsi 1300-luvulla feodaalisjärjestelmä, mikä perustui
tarkkaan säätyjakoon. Koska romanit olivat uusina maahan tulijoina tarkasti
määritellyn läänityslaitokseen perustuvan säätyhierarkian ulkopuolella,
joutuivat he elämään vailla ihmisoikeuksia samoin kuin juutalaiset. Sekavat
taloudelliset ja poliittiset olot pakottivat romanit siirtymään paikasta
toiseen harjoittamaan elinkeinojaan. He olivat jo tällöin seppiä, kädestä
ennustajia, hevoskauppiaita ja eläinten näyttäjiä.
Ruotsi-Suomeen romanit tulivat 1521 etelästä (Manounche ryhmä, Suomalaiset
romaneja kutsutaankin joskus manneiksi) ja 1600-1700 luvuilla ns."tattareina"
(Sintiryhmä). Romanit käyttävät itsestään nimitystä Kale, joka on myös eräs
romaniryhmä samoinkuin itse romaryhmäkin. Edellä mainitut ryhmät joista
käytetään mm. nimityksiä Roma, Sinti, Manounche, Kale Kelderash, Lovari,
Xoraxane ovat ilmeisesti alkuperäisiä ryhmiä jotka tulivat Eurooppaan 1000
luvun tiennoilla idästä. Rom ja monikkomuoto roma on yleistynyt yleisnimeksi
romaniryhmille.
Euroopassa he puhuvat keskenään ymmärrettäväviä murteita Kalderaasia,
Lovaria, ja niiden alamurteita, jotka ovat syntyneet vuosisatojen matkan
aikana ja saaneet heimon vakinaiselta asuinalueelta omia vaikutteitaan.
Esimerkiksi Suomen romanit puhuvat murretta jossa on nykyisin sananjuuria
esimerkiksi ruotsinkielestä kun taas Ranskassa elävien romanien kieleen on
tullut ranskalaisia sanan juuria ja uudissanoja. Romaniväestö Euroopassa
kykenee kuitenkin käyttämään omaa äidinkieltään murteista huolimatta
keskenään.
Romanien liikkuminen Euroopassa on 1000 luvun tienoissa aina 1500-luvulle
asti ollut helppoa sillä valtakunnan rajat eivät sinänsä estäneet ihmisten
liikkumista. Vasta kansallisvaltioiden kehittyessä syntyivät passi ja
tullimuurit jotka kumoutuivat uudelleen 1700 -1800 luvuilla jolloin
liikkuminen tuli jälleen helpommaksi. Maailmansodat sulkivat Euroopan, joka
nyt on jälleen avautumassa yhteiseksi Euroopaksi, jossa ihmiset voivat
liikkua vapaasti.
Liikkuvat ihmisryhmät pakolaiset, muukalaiset ovat kuitenkin aina olleet
erityisiä ryhmiä joihin on helposti lyöty ns. syntipukin leima. Niinpä
juutalaiset, romanit ja vaeltajat ovatkin olleet niitä joihin on kohdistettu
vihaa kun jotakin pahaa on tapahtunut. Rutto, kaupungin palo, talouden
romahtaminen , maanjäristykset ja sotatilanteet ovat koituneet erityisen
raskaiksi näille "muukalaisille". Sekä juutalaiset että romanit ovat
joutuneet usein yhdessä samojen vainojen kohteiksi kautta Euroopan.
Romanit joutuivat usein jakamaan juutalaisten kohtalon myös toisen
maailmansodan aikana, jolloin romaneja tuhottiin Hitlerin kaasukammioissa
noin 500 000 ja kokoamisleireillä ja lääketieteellisissä natsitutkimuksissa
erityisen julmasti joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi miljoonaa.
Nykyisin romaniväestöä arvioidaan olevan koko Euroopassa itä- ja länsi
yhteenlaskettuna vähintään 6,7- 8 miljoonaa viranomaistietojen mukaan. Osa
romaniväestöstä ei kuitenkaan ole väestölaskennoissa mukana eikä heillä ole
minkään maan kansalaisuutta tai sosiaalisia oikeuksiakaan. Kirjoittajan
saama suullinen tieto Romanian vankilapapilta 1997; muut tiedot Fredrik
Folkeryd ja Ingvar Svanberg 1995, gypsies (roma) in the post totalitarian
states, The Olof Palme International Centre ja lopussa olevista lähteistä.)
Romanit ja kirkko historiassa
Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko
osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan.
Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana
on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.
Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi
onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan
kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien
hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti
romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti
Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa
tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.
Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto
saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät
paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym.
palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan
kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa
kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.
Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko
karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla
millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta
linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja
luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin
tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen
kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta,
mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.
Romanit nähtiin kirkon perspektiivistä ongelmana, jota käsiteltiin kuusilla
valtiopäivillä 1800-luvulla. Kirkko päätti lopultakin auttaa romaneja
erilaisilla laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Papiston tuli huolehtia mm.
kastamattomien romanien kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta,
romanien avioliittojen laillistamisesta jne.
Romanikysymys kirkolliskokouksessa
Vasta 1900-luvulla kirkko alkoi tuntea vastuuta romaneista. Itsenäisen
Suomen kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran tuli esiin romanikysymys
vuonna 1933. Vaikka myönnettiin romanien heikko asema, ei kuitenkaan tehty
mitään erityisiä toimenpiteitä heidän auttamisekseen.
Toisen kerran romanikysymys oli esillä vuoden 1958 kirkolliskokouksessa.
Tämän kokouksen jälkeen ryhdyttiin jo toimenpiteisiin. Kirkon valiokunta vei
vastuun romanien hengellisen sekä sosiaalisen elämän parantamisesta
laajennettuun piispainkokoukseen, jossa laadittiin 16-kohtainen mietintö
seurakuntien romanityötä varten (kts. Kirkko ja mustalaisväestö s. 11 ja
12).
Perimmäinen tarkoitus oli hyvä mutta ohjeet osoittautuivat ylimalkaisiksi ja
epäkäytännöllisiksi. Niiden noudattaminen lienee ollut melko vähäistä
virheellisen lähestymistavan vuoksi. Ohjeissa ei otettu huomioon romanien
kulttuuria ja perinnetapoja.
Romanien hengellisen työn tehostaminen oli esillä vuoden 1960 rovastikuntien
diakoniapäivillä eri puolilla maata. Kirkon herännyt vastuu romaneista on
tullut esiin myös diakoniatoimikuntien järjestämillä perheleireillä vuodesta
1963 lähtien.
Yksi merkittävä virstanpylväs kirkon ja romanien suhteiden historiassa
Suomessa oli arkkipiispa John Wikströmin esittämä anteeksipyyntö kirkon
penseästä suhtautumisesta romaneihin.
Katolinen kirkko
Katolisen kirkon asenne on ollut yhdenmukainen protestanttisen kirkon
kanssa. Katollisessa kirkossa asenteiden muutos romaneja kohtaan muuttui
piispoille suunnatussa Christus Dominus -asetuksessa, jonka Vatikaanin
toinen konsiili antoi päätösistunnossaan 28. lokakuuta 1965. Siinä
todettiin, että piispojen "tulisi kiinnittää erityistä huolta niihin
uskoviin jäseniin, joita elämäntapansa (siirtolaiset, kiertolaiset) vuoksi
ei ole riittävästi ravittu seurakuntien pappien normaalin kirkollisen
toiminnan puitteissa tai on erotettu siitä kokonaan".
Christus Dominus -asetuksen sisältämä ajatus vahvistettiin kanonisen lain
säädöksellä 23. tammikuuta 1983. Siinä todettiin muun muassa, että
kierteleviin yhteisöihin pitäisi nimetä pappeja, jotka "varmistaisivat
kirkon palvelut ja pysyvän edustuksen näissä yhteisöissä ja toimisivat
välittäjänä paikallisen seurakunnan ja yhteisön välillä". Ranskalaisen
sosiologin Jean-Pierre Liegeoisin mukaan säädös merkitsi käännettä
katollisen kirkon politiikassa sekä sananmukaisesti että hengellisessä
mielessä. Se tunnusti kulttuurisen moniarvoisuuden ja vei pohjan kaikilta
pysyvää asuinpaikkaa vailla oleviin kiertolaisiin kohdistuneilta
kielteisiltä asenteita Paavi Johannes Paavali II on tuominnut romaneihin
kohdistuvan syrjinnän ja vaatinut heidän vähemmistöasemansa selvää
tunnustamista.
Kansainvälisessä romanien tilannetta käsitelleessä konferenssissa 26.
syyskuuta 1991 paavi kiinnitti huomiota romanien sosiaalisiin ja
poliittisiin kysymyksiin. Hän muistutti, että nykyisessä historiallisessa
ajanjaksossa vähemmistöjen rooli korostuu ja siksi myös romanit on "kutsuttu
mukaan rakentamaan veljellisempää maailmaa, yhteistä kotia jokaiselle".
Paavi julisti 1997 Espanjalaisen romanimiehen pyhäksi.
Mustalaislähetyksen (nyk. Romano Missio)
perustaminen 1906
Oskari Johansson (myöh. Jalkio) perusti Mustalaislähetyksen v. 1906. Sen
tarkoituksena oli vastata romanien hengelliseen ja aineelliseen hätään.
1900-luvun alussa Mustalaislähetys piti romaneille eri puolilla Suomea
markkinakokouksia ja mustalaislähetyspäiviä. Matkoillaan sen työntekijät
tutustuivat perusteellisesti romanien elämään ja tapoihin.
Toiminnallaan Mustalaislähetys muistutti valtion ja kuntien viranomaisia
sekä seurakuntien papistoa heidän velvollisuuksistaan romaniväestöä kohtaan.
Mustalaislähetyksen pyrkimyksenä oli jo 1920-luvulla saada aikaan
luottamukselliset suhteet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen tähden
Mustalaislähetyksen luottamusmiehiksi ja työntekijöiksi valittiin
evankelisluterilaisessa kirkossa toimivia henkilöitä.
Vuonna 1948 rovastit Kaarlo Kuosmanen ja Heimer Virkkunen lähettivät
seurakuntien kirkkoherroille kirjelmän, jossa esiteltiin Mustalaislähetyksen
työtä ja pyydettiin seurakuntia auttamaan romaneja. Samaan aikaan
rippikoulut otettiin Mustalaislähetyksen toimintaohjelmaan, ja se saattoi
yhdistyksen jatkuvaan kosketukseen evankelis-luterilaisten seurakuntien
kanssa.
Vuodesta 1951 lähtien Mustalaislähetys on saanut kirkkohallitukselta
avustusta toimintaansa. Yhteisvastuuvaroja on saatu lastenkotien
perustamiseen 1960-luvulla. Yleisen kirkkokolehdin Mustalaislähetys sai
vuosina 1965 1982 ja 1984 1985. Kirkkohallitus on myöntänyt
Mustalaislähetykselle nyk. Romano Missiolle vuotuisen avustuksen
kenttätyöhön ja muun muassa päihdetyön koulutusprojektiin. Kirkkohallitus on
myös toivonut, että seurakunnissa kerättäisiin vapaaehtoisia kolehteja
Romano Mission hyväksi. Mustalaislähetyksen kenttätyöntekijät ovat
järjestäneet erilaisia leirejä ja tapahtumia paikallisten seurakuntien ja
rovastikuntien kanssa. Viime vuosina Romano Missio on osallistunut lisäksi
Kirkon diakoniapäiville ja Kirkkopäiville omalla ohjelmallaan.
Vuonna 1997 Mustalaislähetyksen nimi muutettiin Romano Missioksi. Romano
Missio on itsenäinen Kirkkopalvelujen jäsenjärjestö. Työtä tehdään yhdessä
seurakuntien ja seurakuntayhtymien kanssa hyvin paljon. Romano Mission
tekemä työ ei poista kirkolta sen vastuuta tehdä työtä myös romanien parissa
ja sen yhtenä ilmentymänä on Kirkko ja romanit -työryhmä.
<-- Romanikulttuuri
<-- Romano Mission
etusivulle
|
|
|