ROMANIEN HISTORIAA Romanit ovat suomalaisessa yhteiskunnassa etninen vähemmistöryhmä, jolla on oma kieli, omaleimainen itämainen tapaperinne ja kulttuuri sekä suomalaisten kanssa lähes 500 vuotinen yhteinen elämän taival mutta myös suomalaisten vaiheista poikkeava vanhempi historia.

Romaneja arvioidaan olevan Euroopassa n 10-15 miljoonaa ja Suomessa romaneja on n.10000. Osa Suomen romaniväestöstä asuu lisäksi 3000 - 4000 henkeä Ruotsissa. Niinpä romanit matkaavat meren yli sukulaisiin varsin usein.

Suomessa käytetään nimityksiä mustalainen, tumma ja romani. Sana romani tulee kansainvälisen romanikielen sanasta rom, ihminen. Kielitoimisto päätti vuonna 1992, että romani-sana kirjoitetaan yhdellä a:lla aikaisemman kahden a:n sijasta.
 

Varhainen historia

Romanien muinaisuus on osin vielä hämärän peitossa. Heimon alkuperää on tutkittu enimmäkseen romanikielen pohjalta. Kielen perusteella on voitu päätellä heidän kulkureittinsä, jonka varrelta he ovat sulauttaneet kieleensä lainasanoja jokaisesta maasta, missä ovat viipyneet. Vasta 1700-luvulla kielentutkijat esittivät olettamuksen, että tällöin jo eri puolille Eurooppaa levittäytyneen romanikansan alkukoti olisi luoteis-Intiassa Punjabin maakunnassa.

Eräiden arvelujen mukaan romanit olisivat joutuneet lähtemään noin vuoden 1000 paikkeilla Intiasta useina ajankohtina. Mahdollisesti maata koetelleet nälänhätä, maahan tunkeutuneet valloittajat ja luonnonmullistukset pakottivat heidät liikkeelle. Romanit saattoivat myös lähteä myymään tuotteitaan muihin maihin vanhoja kauppareittejä pitkin länteen. Olivathan romanit tunnettuja aseseppiä, ja Intian rauta oli kuuluisaa jo antiikin aikoina.
 

Tulo Eurooppaan

Romanien tulosta Eurooppaan on säilynyt historiallisesti luotettavia asiakirjoja. Ensimmäisiä mainintoja romaneista Euroopassa on löydetty Kreetalta erään Simon Simoniksen matkakertomuksesta vuodelta 1311.

Euroopassa vallitsi 1300-luvulla feodaalisjärjestelmä, mikä perustui tarkkaan säätyjakoon. Koska romanit olivat uusina maahan tulijoina tarkasti määritellyn läänityslaitokseen perustuvan säätyhierarkian ulkopuolella, joutuivat he elämään vailla ihmisoikeuksia samoin kuin juutalaiset. Sekavat taloudelliset ja poliittiset olot pakottivat romanit siirtymään paikasta toiseen harjoittamaan elinkeinojaan. He olivat jo tällöin seppiä, kädestä ennustajia, hevoskauppiaita ja eläinten näyttäjiä.

Ruotsi-Suomeen romanit tulivat 1521 etelästä (Manounche ryhmä, Suomalaiset romaneja kutsutaankin joskus manneiksi) ja 1600-1700 luvuilla ns."tattareina" (Sintiryhmä). Romanit käyttävät itsestään nimitystä Kale, joka on myös eräs romaniryhmä samoinkuin itse romaryhmäkin. Edellä mainitut ryhmät joista käytetään mm. nimityksiä Roma, Sinti, Manounche, Kale Kelderash, Lovari, Xoraxane ovat ilmeisesti alkuperäisiä ryhmiä jotka tulivat Eurooppaan 1000 luvun tiennoilla idästä. Rom ja monikkomuoto roma on yleistynyt yleisnimeksi romaniryhmille.

Euroopassa he puhuvat keskenään ymmärrettäväviä murteita Kalderaasia, Lovaria, ja niiden alamurteita, jotka ovat syntyneet vuosisatojen matkan aikana ja saaneet heimon vakinaiselta asuinalueelta omia vaikutteitaan. Esimerkiksi Suomen romanit puhuvat murretta jossa on nykyisin sananjuuria esimerkiksi ruotsinkielestä kun taas Ranskassa elävien romanien kieleen on tullut ranskalaisia sanan juuria ja uudissanoja. Romaniväestö Euroopassa kykenee kuitenkin käyttämään omaa äidinkieltään murteista huolimatta keskenään.

Romanien liikkuminen Euroopassa on 1000 luvun tienoissa aina 1500-luvulle asti ollut helppoa sillä valtakunnan rajat eivät sinänsä estäneet ihmisten liikkumista. Vasta kansallisvaltioiden kehittyessä syntyivät passi ja tullimuurit jotka kumoutuivat uudelleen 1700 -1800 luvuilla jolloin liikkuminen tuli jälleen helpommaksi. Maailmansodat sulkivat Euroopan, joka nyt on jälleen avautumassa yhteiseksi Euroopaksi, jossa ihmiset voivat liikkua vapaasti.
Liikkuvat ihmisryhmät pakolaiset, muukalaiset ovat kuitenkin aina olleet erityisiä ryhmiä joihin on helposti lyöty ns. syntipukin leima. Niinpä juutalaiset, romanit ja vaeltajat ovatkin olleet niitä joihin on kohdistettu vihaa kun jotakin pahaa on tapahtunut. Rutto, kaupungin palo, talouden romahtaminen , maanjäristykset ja sotatilanteet ovat koituneet erityisen raskaiksi näille "muukalaisille". Sekä juutalaiset että romanit ovat joutuneet usein yhdessä samojen vainojen kohteiksi kautta Euroopan.

Romanit joutuivat usein jakamaan juutalaisten kohtalon myös toisen maailmansodan aikana, jolloin romaneja tuhottiin Hitlerin kaasukammioissa noin 500 000 ja kokoamisleireillä ja lääketieteellisissä natsitutkimuksissa erityisen julmasti joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi miljoonaa.
Nykyisin romaniväestöä arvioidaan olevan koko Euroopassa itä- ja länsi yhteenlaskettuna vähintään 6,7- 8 miljoonaa viranomaistietojen mukaan. Osa romaniväestöstä ei kuitenkaan ole väestölaskennoissa mukana eikä heillä ole minkään maan kansalaisuutta tai sosiaalisia oikeuksiakaan. Kirjoittajan saama suullinen tieto Romanian vankilapapilta 1997; muut tiedot Fredrik Folkeryd ja Ingvar Svanberg 1995, gypsies (roma) in the post totalitarian states, The Olof Palme International Centre ja lopussa olevista lähteistä.)
 

Romanit ja kirkko historiassa

Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan. Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.

Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.

Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym. palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.

Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta, mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.

Romanit nähtiin kirkon perspektiivistä ongelmana, jota käsiteltiin kuusilla valtiopäivillä 1800-luvulla. Kirkko päätti lopultakin auttaa romaneja erilaisilla laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Papiston tuli huolehtia mm. kastamattomien romanien kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta, romanien avioliittojen laillistamisesta jne.
 

Romanikysymys kirkolliskokouksessa

Vasta 1900-luvulla kirkko alkoi tuntea vastuuta romaneista. Itsenäisen Suomen kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran tuli esiin romanikysymys vuonna 1933. Vaikka myönnettiin romanien heikko asema, ei kuitenkaan tehty mitään erityisiä toimenpiteitä heidän auttamisekseen.

Toisen kerran romanikysymys oli esillä vuoden 1958 kirkolliskokouksessa. Tämän kokouksen jälkeen ryhdyttiin jo toimenpiteisiin. Kirkon valiokunta vei vastuun romanien hengellisen sekä sosiaalisen elämän parantamisesta laajennettuun piispainkokoukseen, jossa laadittiin 16-kohtainen mietintö seurakuntien romanityötä varten (kts. Kirkko ja mustalaisväestö s. 11 ja 12).
Perimmäinen tarkoitus oli hyvä mutta ohjeet osoittautuivat ylimalkaisiksi ja epäkäytännöllisiksi. Niiden noudattaminen lienee ollut melko vähäistä virheellisen lähestymistavan vuoksi. Ohjeissa ei otettu huomioon romanien kulttuuria ja perinnetapoja.

Romanien hengellisen työn tehostaminen oli esillä vuoden 1960 rovastikuntien diakoniapäivillä eri puolilla maata. Kirkon herännyt vastuu romaneista on tullut esiin myös diakoniatoimikuntien järjestämillä perheleireillä vuodesta 1963 lähtien.

Yksi merkittävä virstanpylväs kirkon ja romanien suhteiden historiassa Suomessa oli arkkipiispa John Wikströmin esittämä anteeksipyyntö kirkon penseästä suhtautumisesta romaneihin.
 

Katolinen kirkko

Katolisen kirkon asenne on ollut yhdenmukainen protestanttisen kirkon kanssa. Katollisessa kirkossa asenteiden muutos romaneja kohtaan muuttui piispoille suunnatussa Christus Dominus -asetuksessa, jonka Vatikaanin toinen konsiili antoi päätösistunnossaan 28. lokakuuta 1965. Siinä todettiin, että piispojen "tulisi kiinnittää erityistä huolta niihin uskoviin jäseniin, joita elämäntapansa (siirtolaiset, kiertolaiset) vuoksi ei ole riittävästi ravittu seurakuntien pappien normaalin kirkollisen toiminnan puitteissa tai on erotettu siitä kokonaan".

Christus Dominus -asetuksen sisältämä ajatus vahvistettiin kanonisen lain säädöksellä 23. tammikuuta 1983. Siinä todettiin muun muassa, että kierteleviin yhteisöihin pitäisi nimetä pappeja, jotka "varmistaisivat kirkon palvelut ja pysyvän edustuksen näissä yhteisöissä ja toimisivat välittäjänä paikallisen seurakunnan ja yhteisön välillä". Ranskalaisen sosiologin Jean-Pierre Liegeoisin mukaan säädös merkitsi käännettä katollisen kirkon politiikassa sekä sananmukaisesti että hengellisessä mielessä. Se tunnusti kulttuurisen moniarvoisuuden ja vei pohjan kaikilta pysyvää asuinpaikkaa vailla oleviin kiertolaisiin kohdistuneilta kielteisiltä asenteita Paavi Johannes Paavali II on tuominnut romaneihin kohdistuvan syrjinnän ja vaatinut heidän vähemmistöasemansa selvää tunnustamista.

Kansainvälisessä romanien tilannetta käsitelleessä konferenssissa 26. syyskuuta 1991 paavi kiinnitti huomiota romanien sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Hän muistutti, että nykyisessä historiallisessa ajanjaksossa vähemmistöjen rooli korostuu ja siksi myös romanit on "kutsuttu mukaan rakentamaan veljellisempää maailmaa, yhteistä kotia jokaiselle".
Paavi julisti 1997 Espanjalaisen romanimiehen pyhäksi.


Mustalaislähetyksen (nyk. Romano Missio)
perustaminen 1906

Oskari Johansson (myöh. Jalkio) perusti Mustalaislähetyksen v. 1906. Sen tarkoituksena oli vastata romanien hengelliseen ja aineelliseen hätään. 1900-luvun alussa Mustalaislähetys piti romaneille eri puolilla Suomea markkinakokouksia ja mustalaislähetyspäiviä. Matkoillaan sen työntekijät tutustuivat perusteellisesti romanien elämään ja tapoihin.

Toiminnallaan Mustalaislähetys muistutti valtion ja kuntien viranomaisia sekä seurakuntien papistoa heidän velvollisuuksistaan romaniväestöä kohtaan.
Mustalaislähetyksen pyrkimyksenä oli jo 1920-luvulla saada aikaan luottamukselliset suhteet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen tähden Mustalaislähetyksen luottamusmiehiksi ja työntekijöiksi valittiin evankelisluterilaisessa kirkossa toimivia henkilöitä. 

Vuonna 1948 rovastit Kaarlo Kuosmanen ja Heimer Virkkunen lähettivät seurakuntien kirkkoherroille kirjelmän, jossa esiteltiin Mustalaislähetyksen työtä ja pyydettiin seurakuntia auttamaan romaneja. Samaan aikaan rippikoulut otettiin Mustalaislähetyksen toimintaohjelmaan, ja se saattoi yhdistyksen jatkuvaan kosketukseen evankelis-luterilaisten seurakuntien kanssa.
Vuodesta 1951 lähtien Mustalaislähetys on saanut kirkkohallitukselta avustusta toimintaansa. Yhteisvastuuvaroja on saatu lastenkotien perustamiseen 1960-luvulla. Yleisen kirkkokolehdin Mustalaislähetys sai vuosina 1965 1982 ja 1984 1985. Kirkkohallitus on myöntänyt Mustalaislähetykselle nyk. Romano Missiolle vuotuisen avustuksen kenttätyöhön ja muun muassa päihdetyön koulutusprojektiin. Kirkkohallitus on myös toivonut, että seurakunnissa kerättäisiin vapaaehtoisia kolehteja Romano Mission hyväksi. Mustalaislähetyksen kenttätyöntekijät ovat järjestäneet erilaisia leirejä ja tapahtumia paikallisten seurakuntien ja rovastikuntien kanssa. Viime vuosina Romano Missio on osallistunut lisäksi Kirkon diakoniapäiville ja Kirkkopäiville omalla ohjelmallaan.

Vuonna 1997 Mustalaislähetyksen nimi muutettiin Romano Missioksi. Romano Missio on itsenäinen Kirkkopalvelujen jäsenjärjestö. Työtä tehdään yhdessä seurakuntien ja seurakuntayhtymien kanssa hyvin paljon. Romano Mission tekemä työ ei poista kirkolta sen vastuuta tehdä työtä myös romanien parissa ja sen yhtenä ilmentymänä on Kirkko ja romanit -työryhmä.

<-- Romanikulttuuri

<-- Romano Mission etusivulle