Lastenkodissa kasvanut Tuulikki Roininen muistelee lapsuuttaan,
johon liittyi hylkäämisen kokemuksia. Maailman kultaisimman hoitajan
lähtö lastenkodista on jäänyt mieleen erityisen kipeänä muistona.

Olin kuukauden ikäinen, kun jouduin Sipoon Martinkylässä sijaitsevaan
lastenkotiin. Äitini oli liian nuori huoltajaksi, ja siksi joutui luovuttamaan minut
pois. Sosiaaliviranomaisten mielestä viisitoistavuotias ei ollut sopiva kasvattamaan pientä lasta. Aikakausi oli myös poliittisesti ja yhteiskunnallisesti
kehnoa. Elettiin yhteislakon aikaa vuonna 1956.

Olin noin nelivuotias, kun mieleni alkoi tallentaa erilaisia tapahtumia. Muistan niitä yhä. Istuin monet kerrat kotimme rappusilla ja mietin maailman menoa ja joutumistani lastenkotiin. Mietin, miksi minä kasvan tällaisessa ympäristössä, miksi meitä on niin paljon. Jokaisella oli niin kiire, eikä kukaan kiinnittänyt minuun huomiota. Olin niin monet kerrat yksin ja peloissani. Vaikka olin vasta lapsi, tiesin, mitä ympäristössä tapahtuu. Meitä lapsia oli todella paljon ja kaikki tulivat hyvin samanlaisista lähtökohdista.

Luoja oli antanut minulle kuitenkin jotain, mikä kiehtoi monia hoitajia. Sain huomiota ja näennäistä rakkautta enemmän kuin moni muu. Lastenkodissa
me jouduimme kohtaamaan kuitenkin monenlaisia hylkäämiskokemuksia.

Katsekontakti häiriintyy

Paljon puhutaan katsekontaktin vaikutuksesta lapsen kehitykseen ja luottamusprosessiin. Meitä lastenkodin lapsia hoitivat niin monet silmäparit, että katsekontakti häiriintyi automaattisesti. Me emme saaneet koskaan sitä pysyvää, tuttua ja turvallista katsetta. Kokeakseen turvallisuuden tunteen lapsi tarvitsee yhden tai kahden ihmisen toistuvan katseen. Me saimme tietenkin monenlaisia katseita, riippuen siitä, millä päällä hoitajat sattuivat olemaan.

Olin uskaltanut kiintyä maailman kultaisimpaan hoitajaan, Anja Miettiseen. Minun mielestäni hän oli maailman kaunein ihminen ja hänellä oli kaikkein
ihanimmat hiukset. Hän tuli muuttamaan monien meidän lasten elämää sekä positiiviseen että negatiiviseen suuntaan. Sitä en vielä silloin tiennyt.

Olin vain kuukauden ikäinen, kun Anja Miettinen tuli hoitamaan meitä lastenkotiin. Jostain syystä hän kohdisti minuun enemmän huomiota kuin muihin.  Hän kasvatti meitä erityisellä rakkaudella. Mitä enemmän hän antoi meille huomiota, sitä enemmän omassa lapsen maailmassani alkoi tapahtua sisäisiä murtumisia ja pienoista kiintymystä. Voinko ja uskallanko todella kiintyä? Niinhän monet muutkin olivat luvanneet, mutta sitten lähteneet. Miten hän tekisi poikkeuksen?

Lapsi on kuitenkin niin kummallinen persoona, että hänen sisäiset muurinsa murtuvat ja sulavat hänen ympäriltään silloin, kun hän kokee jonkun aikuisen rakkautta. Anja vei minua kotiinsa. Se oli elämässäni suuri asia. Näin silloin ensimäistä kertaa perheen elämää lastenkodin ulkopuolella. Kun muut lapset nukahtivat, hän tuli monesti luokseni, otti syliinsä ja vei omalle puolelleen. Silloin minä sain nukkua maailman ihanimman hoitajan vieressä. Kuitenkin aamun tullen huomasin aina herääväni omasta vuoteestani. Se oli kenties suurinta rakkautta, mitä siihen mennessä olin saanut kokea.

Anja-täti, sinä lähdet pois!

Tuli kuitenkin se päivä päivien joukossa, jolloin olin kasvokkain sen todellisuuden kanssa, että lapsuudenmuisto Anja-täti lähtee pois. Korvissani
ei soinutkaan muuta. Anja-täti, sinä lähdet pois! Sinähän lupasit rakastaa minua aina! Miksi teet tämän? En voinut millään ymmärtää, mistä oli kysymys ja kuinka tämä oli mahdollista. Nämä ajatukset pyörivät päässäni, enkä tajunnut enää mitään, mitä ympäristössäni tapahtui. Syvällä sisimmässäni tiesin, että Anjan lähtö on totta.

Sitten tulivat ne yöt ja päivät, kivun ja pelon hetket, jolloin vain mietin Anjan lähtöpäivää. Niin tuli aamu, jolloin meille lapsille ilmoitettiin hetki, jota olin jo pitkään pelännyt, vapissut ja hikoillut. Anja-täti lähtee pois! Muistan sen aamun kuin kuvastin ikkunaan liimautuneena. Juoksin pukuhuoneeseen, josta oli tullut meidän kohtaamispaikkamme. Juoksin sinne hädissäni. Ajattelin, että kun olen oikein kiltti, hän ei lähde pois elämästäni. Silloin en vielä ymmärtänyt, että se oli
miellyttämisen haluani, jonka olin omaksunut, jotta minua rakastettaisiin.

Olin pukuhuoneessa ennen muita lapsia. En ollut ehtinyt vielä edes pukeutua, sillä minulla oli niin kiire meidän kohtaamispaikkaamme. Anja-täti oli jo järjestelemässä vaatteita ja tekemässä muita sen päivän töitään. Emme puhuneet lähdöstä mitään. Yritin miellyttää kaikessa. Varmaankin hän sen huomioi, mutta ei maininnut mitään.

Takerruin Anjan hameeseen

Anjan viimeinen työpäivä lähestyi loppuaan ja tiesin, mitä oli odotettavissa. En voinut muuta kuin takertua hänen hameeseensa kiinni ja toisella kädellä patteriin. Takerruin sellaisella voimalla kuin vain neljävuotias voi takertua pelon hetkellä. Huusin, minkä kurkustani sain irti. Mikään ei kumminkaan auttanut. Otteeni patterin ja hameenliepeen välillä vain tiukkeni ja huutoni yltyi yltymistään.
Toiset lapset ja hoitajat tulivat seuraamaan tapahtumaa. Huomasin, että joku oli tullut Anjan ja minun väliin ja yritti irrottaa meitä toisistamme.

En tietenkään jaksanut kauan panna vastaan, vaan lyyhistyin lattialle patterin viereen ja itkin. Koko maailma sumeni ympärilläni. Herättyäni tästä kaikesta luulin nähneeni unta, mutta pian tajusin, kuinka todellista kaikki oli ollut.

Se oli ensimmäinen hylkäämisen kokemus, jonka muistan sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. En unohda koskaan, mitä silloin tapahtui.

Minulla meni vuosia toipua tuosta kokemuksesta. Myöhemmin pystyin tapaamaan Anja Miettisen jälleen. Silloin olin jo seitsemäntoistavuotias.
Minulla meni kuitenkin vuosia ennen kuin pystyin kiintymään jälleen.

Tuulikki Roininen

<-- Romano Mission etusivulle

<-- Romano Boodos -artikkelit