Romanina oleminen on luovimista sanojen ja tekojen välillä

"Se tekee todella kipeää. kun kuulee sanottavan ´ai se lähti opiskelemaan, siitä on tullut ihan kaajeenmoinen´. Tekisi mieli kysyä perusteluja väitteeseen", Mertsi Ärling kirjoittaa.

Moni meistä on jo lapsuudestaan asti saanut kärsiä erilaisista nimityksistä; mustalainen, mutakuono, manne ja niin edelleen. Itse kuittasin moiset joskus huumorillakin heitetyt loukkaukset tuttuun tapaan nyrkeillä. Saavutettuani tietyn maineen nyrkkeilytaidoistani peruskoulussa kyseiset huudahdukset loppuivat.


Kulttuurimme on täynnä kaksinaismoraalia

Peruskoulu, nykyään jo päiväkoti on aika, jolloin jokainen romanikodin lapsi joutuu kasvotusten oman identiteettinsä kanssa huomaten, en ole niin kuin nuo muut lapset, minussa on jotain erikoista, vaikkakin olen samanlainen pojanviikari tai tyttö niin kuin nuo muutkin. Ajan kanssa siihen joko tottuu ja pitää sitä osana mustalaisuutta tai sisällä nousee viha omaa etnisyyttä tai valkolaisia vastaan. Iän karttuessa olen monesti miettinyt, mitä on todellisuudessa mustalaisuus ja siinä ohessa, mitä on minun perheeni mustalaisuus, jonka haluaisin perintönä jättää lapsilleni.

Mertsi Ärling (vas.) avustamassa kirurgia umpisuolileikkauksessa.

Tiedän ettei se ole sitä, mitä romantisoiden hehkutetaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä mutta ei se ole myöskään sitä, mitä nuoret esittävät antisosiaalisuudellaan. Kulttuuri, jota elämme on hyvin täynnä kaksinaismoralismia: ei voida puhua tästä, mutta jo hetkessä ollaan nostamassa kissaa pöydälle. Esimerkkejä olisi paljon, jotka typeryydessään menevät sairaalloiseksi asti. Olemme kuin amerikkalaiset, jotka pitävät itseään hyvinkin korkean moraalin omaavina ja jo hetkessä ovat valmiita tekemään mitä tahansa.

Ajatuksiltaan poikkeavat leimataan helposti

Vaimoni Katja on joskus sanonut, että olisi mielenkiintoista lähteä tutkimaan, kuinka monta ja minkälaista mustalaisuutta suomessakin on? Tyyli ja tapakulttuuri muuttuvat huimasti verrattaessa esimerkiksi Helsingin ja Rovaniemen romaneja toisiinsa, saatikka sitten kaikkia niitä, jotka asuvat siinä välissä. Oma lukunsa ovat sitten vielä puoliromanit sekä muut, joiden mummon kaiman koira on ollut romani.

Opiskelukaverini ovat joskus kysyneet minulta vilpittömästi, mitä on olla romani ja mitä on mustalaisuus? Kysymykseen olisi helppo vastata valmiiksi kirjoitetun ”käsikirjan” pohjalta:"Mahtavaa, se on täynnä jännitystä ja romantiikkaa jne. .”
Mutta rehellisesti vastattuna se vaatii taidokasta ja älykästä luovimista sanojen ja tekojen välillä. Se on maailma, jossa vähänkään ajatuksiltaan poikkeavan on vaikea pysyä yhteisön sisäpiirissä leimautumatta kaajeenmoiseksi (valkolaismaiseksi) ja tinaloksi (pöhköksi).

Toisaalta pienen yhteisön on pidettävä yhtä, ja yksi yhtenäisyyden tekijöistä on samalla tavalla ajatteleminen sen kummemmin miettimättä miksi tai mitä varten niin ajatellaan. Toisaalta on hupaisaa miten massan voima vaikuttaa – mustalaiskotien sisustus on suoraan kuvastosta imitoitu, eipä pahemmin näy persoonallisia tai yksilöllisiä piirteitä. Hyvä puoli tällaisella samaistumisella on, että se luo yhtäläisyyttä ja myös turvaa yhteisön sisällä.

Romani töissä on monelle ihmetyksen aihe

Minulle itselleni mustalaisuus on jäsentynyt (toisaalta on vieläkin työn alla) kasvattivanhemmiltani saadun kasvatuksen ja koulutuksen sekä työelämän kautta. Kaksi jälkimmäistä ovat opettaneet minua katsomaan itseäni sekä saamani romanikasvatusta tavallaan kuin ulkopuolelta. On asioita ja tapoja, jotka olen hylännyt kulttuuristamme niiden järjettömyyden vuoksi mutta on myös sellaisia, joita olen halunnut korostaa. Hoitoala, jota itse opiskelen ja teen työkseni, on kansallisuudeltaan rikas. Yksi romani kyllä sulautuu hyvinkin joukkoon mukaan, vaikka toisaalta se on monelle vielä ihmetyksen aihe: mustalainen töissä ja vieläpä erittäin ammattitaitoinen!
Olen mielestäni vienyt hyvää pr:ää romaneista ainakin niihin opiskelu- ja työpaikkoihin, joissa itse olen ollut. Muistuttaen heitä kuitenkin, että vaikka minä, Mertsi, olen tällainen, ei välttämättä Valde tai joku muu ole samanlainen - ihmiset ovat yksilöitä.

Onko suhtautuminen minuun muuttunut opiskelun ja työn tekemisen kautta? En oikeastaan tiedä, enkä arvostaisikaan sitä, mutta hyvin todennäköisesti on. Minulle kuitenkin tärkeämpää on, että minä Mertsinä voisin muuttaa pelkoa ja ennakkoluuloa etnisyyttäni kohtaan kuin, että ”meriiteilläni” loisin sen.
Tietysti ansiot ovat yhtenä osana kokonaiskuvaa annettaessa. Mieltäni eniten lämmittää työtoverin tai opiskelukaverin sanat ”Mertsi sä oot hyvä/mahtava tyyppi!", jonka äänen sävyssä ei ole häivähdystäkään etnisyyteeni viittaavaa.
Työpaikallani joskus potilaat kysyvät, että olenko mustalainen. Vastaukseni siihen on poikkeuksetta aina:”En, olen Mertsi", samalla osoittaen nimikylttiä rintapielessäni. Ja yleensä kysyjän kasvoista näkee, että tarkoittamani piiloviesti osui kuin nyrkki silmään ja ne, jotka eivät ymmärtäneet lopettavat kyselyn sopertaen jotain itsekseen.

Oman koiran purema sattuu enemmän

Toisaalta on surkuhupaisaa todeta paradoksi, mikä esiintyy siinä, että aina kysytään, miten valtaväestön suhtautuminen opiskeleviin tai työssäkäyviin romaneihin on muuttunut, kun samanaikaisesti pitäisi kysyä, miten oma heimomme suhtautuu näihin valtavirrasta poikkeaviin.

Uskon tai ainakin minun kohdallani on niin, että oman koiran purema sattuu paljon enemmän kuin vieraan. Se tekee todella kipeää. kun kuulee sanottavan: ”Ai se lähti opiskelemaan, siitä on tullut ihan kaajeenmoinen.”
Tekisi mieli kysyä perusteluja väitteeseen. En koe olevani yhtään sen kaajeenmoisempi kuin sanoja itse, jollei hän tarkoita mustalaisuudellaan sitä rahnumaisuutta (huonotapaisuutta), jossa itse rypee. Tässä mielestäni on yksi ja ehkä suurin esteenä oleva tekijä monen nuoren opiskeluinnon katkeamiseen: kaajeenmoiseksi leimautuminen. Ymmärrän kyllä hyvin monia sellaisia, jotka valitsevat ennemmin perinteisen tavan elää romanina. Vaatii paljon tai oikeastaan erittäin paljon rohkeutta olla erilainen kuin muut ikäiset nuoret.
Tässä kohden mieleni tekee käyttää Orossin aforismia:” Se, että monet kulkevat eri suuntaan kuin minä, ei todista että olisin väärällä tiellä.” Uskon, että tulevaisuus näyttää sen vielä todeksi. Paljon puhutaan ja tehdään työtä erinäisten järjestöjen kanssa valtaväestön suuntaan parantaaksemme yhteisömme mainetta ja imagoa unohtaen, että rehellisesti tätä ennen kyseistä työtä pitäisi tehdä mielestäni oman heimomme parissa, jotta asenteet muuttuisivat!

Mielestäni ovet ovat olleet aina auki, ainakin Suomen maassa. Meillä on tasan tarkkaan samanlaiset oikeudet kuin muillakin Virtasilla ja Lehtosilla. Tietysti joku voi mielessään sanoa, että olemme lähtökohdiltamme eri luokissa ja toisaalta näin onkin mutta ei ne kaikki Virtasetkaan ole kultalusikka suussa syntyneet. Tiedän etten aina itsekään ole ollut näin ”järkevä” mutta onneksi olen jossain elämäni vaihetta herännyt ja paljon on vielä opittavaa.

Tahdonvoimalla ja tuella pääsee minne haluaa

Minusta juutalaiset ovat hyvä esimerkki siitä, miten pienen etnisen heimon pitäisi kulkea eteenpäin. He ovat maailman johtopaikoilla yhteiskunnan suurimpien rattaiden pyörittäjiä mutta silti he eivät ole unohtaneet kulttuuriaan vaan elävät sitä täysin rinnoin, vaikkakin olivat aikoinaan ja jopa moneen otteeseen samalla tasolla kuin mekin - he nousivat mutaliejusta ja keskitysleireistä ylös, me jäimme polkemaan savea ja olkia tiiliksi.
Mutta ei peliä vielä ole pelattu, niin kuin sanonta kuluu, vielä on kaikki ovet auki, ammattialoja on tuhansia, joista valita juuri se itselle sopiva. Kaikki riippuu itsestä, kuinka paljon on valmis tekemään töitä siis lukemaan tavoitteensa eteen.

Moni varmasti tahtoisi olla Vehon automyyjä, jonkun konsernin myyntijohtaja tai pätevä cardiologi - ei mikään mahdottomuus - vaikka miettisikin ajatuksissaan:”Ne kaan, ei miusta oo siihen.”
Varmasti on, jos tahdonvoimaa löytyy, se vain vaatii, niin kuin edellä sanoin, työtä sekä tukijoita omasta suvusta, jotka jaksavat kannustaa silloinkin kun haluaisi heittää hanskat tiskiin. Itselläni niitä kyllä ei ole ollut mutta sen verran tinalo kai sitä itse on, että omaan tavoitteeseeni menen vaikka raamit kaulassa. Ainut tuki minulle on ollut Katja ja lapset, joille kuuluvat kiitokset.

Mertsi Ärling
Ensihoidon opiskelija
AMK



 

<-- Romano Boodos / Artikkeleita
  
<-- Romano Mission etusivulle