”Kaksi loukkaantui valkolaiskahakassa” näyttäisi kummalliselta
- Vähemmistöön kuuluvan syntyperä nostetaan herkästi otsikkoihin

Usean vähemmistön kohdalla esiintyminen lehdissä, televisiossa tai muissa medioissa on yhteydessä hänen syntyperäänsä. Häntä haastatellaan vain siksi, että hän on tietyn vähemmistön edustaja. Sama pätee myös romaneihin. Harvaa romania näkee lehtien sivuilla kommentoimassa päivänpolttavia puheenaiheita tai vastaamassa katugallupiin. Jos kyse on syntyperään perustuvasta syrjintä- tai rikostapauksesta, on pääsy kuviin ja lehtien palstalle helppoa.

Hyvät uutiset eivät myy

Kielteiset aiheet myyvät lehtiä, ihmisen syntyperästä riippumatta. Kuka tahansa julkisuuden henkilö lennähtää iltapäivälehden lööppiin välittömästi, jos hän esiintyy julkisella paikalla humalassa tai ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin. Jos henkilö kuuluu valtaväestöön, hänellä on se turva, ettei häntä leimata syntyperänsä vuoksi. ”Tuollaisia ne kaikki valtaväestön ihmiset ovat” ei ole yleinen syytös. Vähemmistöjen kohdalla tilanne onkin aivan toinen. Rikokset tuntuvat olevan jollain tapaa erikoislaatuisia, jos niihin on syyllistynyt esimerkiksi romani. Syntyperä nostetaan usein otsikoihin, vaikka sillä ei olisi tapauksen kanssa mitään merkitystä.

Mistä sitten syntyy tarve korostaa syntyperää, jos kyseessä on vähemmistöön kuuluva henkilö? Otsikko ”Kaksi ihmistä loukkaantui valkolaiskahakassa” ei vaikuta kovin järkevältä. Jos valkolais-sanan korvaa romani-sanalla, otsikko on ikävä kyllä paljon tutumman oloinen. Valtaväestöön kuuluva suomalainen joutuisi samalla tavalla leimatuksi ainoastaan ulkomailla, missä hän itse olisi vähemmistön asemassa. Se voisi tosin tehdä monelle ennakkoluuloiselle jäärälle pelkästään hyvää.

Onko perinteinen romaninimi leimaava?

Julkisen sanan neuvostolle tehtiin kantelu Helsingin Sanomissa 5.4.2002 olleesta oikeudenkäyntiuutisesta, jonka otsikkona oli ”Etelä-Helsingin hasislevitys toi syytteet 39 nuorelle”. Kovimman tuomion saaneen miehen nimi oli mainittu jutussa, muiden tuomittujen ei. Kantelijan mukaan tämä johtui siitä, että miehellä oli romaninimi, jonka kaikki suomalaiset sellaiseksi tunnistivat. Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen vastasi kanteluun, että tuomitun syntyperää ei mainittu jutussa. Nimi tuotiin esille, koska tuomion perusteella miestä voidaan pitää rikoksen päätekijänä. Julkisen sanan neuvoston ratkaisu oli, että Helsingin Sanomat ei ole syyllistynyt hyvän journalistisen tavan rikkomiseen. Tuomitun romani-taustaa ei tuotu uutisessa esille, eikä asiassa ollut mitään viitteitä sille, että tuomitun nimi olisi julkaistu siksi, että hän on romani.

On varmaa, että moni suomalainen tunnistaa perinteiset romaninimet ja arvaa sen perusteella, että henkilö on romanitaustainen. Edellä mainitussa tapauksessa on tietysti monta puolta. Hyvän lehtimiestavan mukaan nimen julkaiseminen rikosasiassa on perusteltua vain, milloin huomattava yleinen etu sitä vaatii. Tällaiset suositukset ovat aina tulkinnallisia. Miten voidaan tarkasti määritellä se, mikä on ”yleinen etu”?

Kuinka moni toimittaja tuntee romaneita?

Kun tarkastelee lehtiä kuluneelta vuodelta, huomaa, että romaneita koskevat myönteiset uutiset liittyvät usein henkilöihin, jotka ovat korkeassa virassa tai muuten tunnettuja. Niin sanottua tavallista tallaajaa näkee lehdissä äärimmäisen harvoin, vaikka romaneja asuu maassamme yli kymmenen tuhatta. Ne positiiviset uutiset, joita tavallisista ihmisistä kirjoitetaan, ovat tavallisesti pienimmissä paikallistason lehdissä, ja liittyvät usein opiskelupaikasta valmistumiseen tai muuhun yhteiskunnan normien mukaisesti ”hyvään” asiaan. Totta kai on hyvä, että näistä asioista kirjoitetaan. On kuitenkin väärin, että ihminen on kirjoituksen arvoinen vasta silloin, kun hän on saavuttanut jotain. Kiinnostavia ihmiskohtaloita on maa pullollaan. Luulisi, että varsinkin vanhempien romaneiden kertomukset menneistä ajoista kiinnostaisivat. Värikkäät tarinat selviytymisestä vaikeiden olojen keskellä ovat kirjallisuudessakin erittäin suosittuja aiheita. Ja kuka voi sanoa, ettei ole saavutus, jos on onnistunut ponnistamaan lapsuuden köyhistä oloista tilanteeseen, jossa on oma viihtyisä koti ja ruokaa kaapissa?

Keskeinen syy yksipuoliseen kirjoitteluun lehdissä on varmasti se, että toimittajilla ei ole kontakteja romaneihin, ja päinvastoin. Sama ongelma vallitsee yhteiskunnassa laajemminkin: valkolaiset ja romanit ovat harvoin kavereita keskenään. Medialla on tässä tilanteessa tärkeä rooli. Se voi toimia linkkinä ihmisten välillä. Jos romanit esitettäisiin julkisuudessa monipuolisemmin, voisivat ennakkoasenteetkin heiketä. Tämä edellyttää aktiivisuutta myös romaneilta. Heidän on itse otettava yhteyttä medioihin ja tarjottava juttuideoita. Silti päävastuu on medioilla itsellään. Niiden tehtävänä on objektiivisen ja luotettavan tiedon välittäminen, joiden eteen on tehtävä paljon työtä. Ainakin romaneita koskeva tiedonvälitys on yksipuolista, eikä jutuissa pureuduta pintaa syvemmälle.

Paitsi Suomen, myös ulkomaiden romaneita koskeva uutisointi on kovin yksipuolista. Hyvänä esimerkkinä tästä on muun muassa Slovakiasta ja Puolasta tulleiden turvapaikkaa hakeneiden romaneiden käsittely julkisuudessa. Uutiset välittävät kuvaa lentokentälle saapuneista seurueista, ketään ei edes yritetä haastatella. Seuraavaksi kuvataan viranomaista, joka toteaa, että turvapaikanhakijat ovat tulleet Suomeen ilman perusteita. Slovakian laki kieltää syrjinnän, joten virallisissa papereissa syrjintää ei esiinny. Harva toimittaja on syventynyt aiheeseen ja tutkinut, minkälaiset olot romaneilla lähtömaassa oikeasti ovat. Tällainen uutisointi on paitsi amatöörimaista, myös vaarallista. Yksipuolinen kuva tilanteesta luo ennakkoluuloja. Ihmisten otsaan painetaan helposti leima ilman, että hän on itse voinut sanoa tilanteestaan mitään.


Teksti: Timo Korpela

Lähde: Journalisti-lehti 4.10.2002



 

<-- Romano Boodos / Artikkeleita
  
<-- Romano Mission etusivulle