Ajankäyttöömme kohdistuu monia vaatimuksia, joille emme voi juurikaan mitään, mutta hyvin usein kaikkein suurin paine muodostuu itse aiheuttamastamme tarpeettomasta kiireestä. Haluamme olla aktiivisia ja vaikka emme uskalla myöntää sitä - luomme itse kiireemme. On ihanaa olla kiireinen: haluamme, että meitä tarvitaan. Täytämme elämämme toiminnalla, joka ryöstää meiltä ajan, joka pitäisi käyttää niihin asioihin, joilla on merkitystä. On selvää, että jokaisen on silloin tällöin tehtävä ”ylitöitä”. Emme voi aina asettaa perhettä etusijalle. Mutta liian usein juuri itse aiheuttamamme vääränlainen kiire ryöstää perheen kanssa vietettävän laatuajan. Pystyäksemme huolehtimaan perheestä, teemme työtä ja hankimme jokapäiväisen elannon. Se on ihan oikein. On tärkeää opettaa myös lapsille työnarvostus. Mutta kaiken touhun keskellä, on hyvä muistaa se, että kenenkään ei ole koskaan kuultu sanovan kuolinvuoteellaan: ”Olisinpa viettänyt enemmän aikaa työni ääressä”.

”Aikuisennälkä”

Elämä on vakavaa. Jokaisen ihmisen elämään tulee tuskaa ja surua. Toisinaan tuntuu vaikealta selviytyä arjen rutiineista. Kiire ja sen mukanaan tuoma stressi pusertaa meistä pois elämisen ilon. Elämä tuntuu suorittamiselta. Unohdamme että elämässä on sittenkin paljon pieniä ilonaiheita, jotka koostuvat arjen yhteisistä hetkistä. Olen huomannut sen, että ahdistus ja masennus tarttuu. Me viemme nimittäin mukanamme omaa ”tunneilmastoa”, siellä missä liikumme. Elämän koetukset ja juuri asennoitumisemme niihin, vaikuttavat lapsiimmekin samalla lailla.
 
Tämän päivän lasten elämästä on tullut monessa mielessä liian vakavaa ja ahdistavaa. Vaikka ulkonaisesti kuljetaan ”muodissa” mukana, puuttuu monilta lapsilta turvallisuuden ja läheisyyden tunne. Perheet hajoavat, lapset kokevat hylkäämistä. Ukit ja mummot eivät asu lähellä. Elämä on jo pienestä pitäen monien kohdalla liian vakavaa ja vaativaa, vaikka lapsuuden olisi oltava myös naurunaikaa. Opettajantyöni kautta olen päivittäin tiiviisti mukana lasten ja nuorten maailmassa. Kouluissa aistii nykyään herkästi sen, että monet lapset voivat huonosti. Jonkun lapsen kasvoista kuvastuu toisinaan tuska ja epätoivo. Pahaa olo puretaan huonolla käytöksellä, häiriköidään, että edes siten jollakin olisi hetki aikaa juuri minulle. Myös romanilasten kohdalla selkeää muutosta on tapahtumassa. Olen ollut siitä kehityksestä huolissani. Toisinaan tuntuu siltä, että jotkut lapset kasvavat niin, että heillä ei ole kummankaan ryhmän normistoa käytössään. Näiltä lapsilta on riistetty lapsuus. Heistä on tullut väärällä tavalla aikuisia liian varhain ja lasku tästä saattaa myöhemmin olla arvaamaton.

Vielä on toivoa

Ei ole epäilystäkään siitä, että lastemme kanssa vietetty aika, silloin kun he ovat pieniä, on elintärkeää. Mutta lohdullista on se, että ovatpa he nyt minkä ikäisiä tahansa, vaikka melkein aikuisia, voimme vieläkin saada aikaan suuria heidän elämässään. Silloinkin tarvitaan aikaa ja rohkeutta tarttua hetkeen. Ehkä sinun lapsesi ovat jo lähteneet kotoa. Hyvin helposti me koemme tässä tilanteessa katu-musta. Toivomme, että saisimme kääntää ajan taaksepäin ja saisimme mahdollisuuden aloittaa alusta. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että juuri koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa ja koettaa korjata sitä, mikä on menetetty. On ehkä nieltävä ylpeytensä, mutta se on pieni hinta siitä, mitä saamme tilalle. En usko, että kukaan itseään tutkiskeleva isä tai äiti, voi todella ylpeillä, että on ollut täydellinen vanhin. Jokainen meistä on tehnyt lastemme kanssa virheitä.

Rakasta ehdoitta

Avain lapsen sydämeen on kertoa hänelle, että rakastamme häntä, silloinkin kun hän toimii väärin tai epäonnistuu. Maailmassa ei ole suurempaa voimaa, kuin rakkaus ilman ehtoja. Kun rakastamme ehdoitta, viestimme hyväksyntää. Tällaiset lapset tietävät, että vaikka he epäonnistuisivatkin jossakin asiassa, heitä rakastetaan. Olemme sitoutuneet heihin, eikä tämä perustu onnistumiseen, vaan keskinäiseen suhteeseemme. Rakkauden ydin on lapsen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettemme motivoisi lapsiamme parempaan. Se ei tarkoita sitäkään, ettemme toivo heidän muuttuvan. Mutta se tarkoittaa, ettemme laske heidän kannettavakseen sitä taakkaa, että he koettavat olla jotakin, mitä eivät ole. 

Minusta meidän kaaleiden tulisi miettiä juuri tätä asiaa syvällisesti. Lapsemme elävät kahden kulttuurin välissä. Meidän tulisi tarjota heille sellaiset eväät, että he voivat elää tasapainoisena kummassakin yhteisössä, myymättä sieluaan. Jos me arvostamme yhteiskuntaa, niin lapsemmekin haluavat olla sitä rakentamassa meidän kanssamme ja noudattavat yhteisiä pelisääntöjä. Jos me kunnioitamme erilaisuutta, silloin lapsemmekaan eivät väärällä tavalla tasapäisty ja mene muottiin. Mustalaisuus oikein ymmärrettynä ja sisäistettynä on upea perintö lapsillemme ja voimavara huomiseen. Mutta jos se jää vain ulkonaiseksi normistoksi, kuoret ovat prameat, mutta sisältä on tyhjää. Silloin lapsistamme tulee yhtä epäaitoja ja pinnallisia, kuin me olemme. Mielestäni nuorillamme pitää olla vapaus uskaltaa olla erilaisia myös meidän yhteisömme keskuudessa. Kaikkien ei tarvitse näyttää samanlaisilta, pukeutua samalla lailla ja ”laittaa hiuksiaan” juuri niin kuin muut, ollakseen hyvä mustalainen. 

Meidän tulisi panostaa lastemme kohdalla enemmän sisäiseen mustalaisuuteen. Uskallan sanoa, että silloin ulkonainenkaan olemus ei olisi ristiriidassa meidän kulttuurimme arvojen kanssa. Me kaaleet vaadimme toisiltamme aika paljon saadaksemme arvomme. Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä rehellisesti sitä, olenko minä todella itse aito ja sitäkin mitä se aitous pohjimmiltaan on. Me tarvitsemme enemmän sitä vanhanaikaista toisen ihmisen kunnioittamista ja hyväksymistä, sellaisena kuin hän on. Haluamme kasvattaa lapsistamme ”kunnon” mustalaisia, toivomme, että he pystyvät moniin asioihin, mutta vieläkin enemmän meidän tulisi satsata siihen, että heistä tulee hyviä ihmisiä, tasapainoisia, elämään myönteisesti suhtautuvia yksilöitä. Siihen he tarvitsevat turvallisuudentunnetta, terveitä mustalaisjuuria ja tietoa siitä, että he ovat arvokkaita ja rakkaita vanhemmilleen sellaisenaan. Kukaan meistä ei kestä, jos menneisyys paiskataan niskaamme joka kerta kun teemme virheen. ”Ohjaa lapsi heti oikealla tielle, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea”.

Tartu kiinni hetkeen

Meidän vanhempien olisi tärkeää oppia suunnittelemaan aikamme oikein. Olisi kauaskantavaa viisautta, päättää yhteisestä ajasta, ja pitää siitä tiukasti kiinni. Juhlitaan lasten merkkipäiviä, osallistutaan koulun yhteisiin tapahtumiin lastemme kanssa. Harrastetaan, leikitään, pelataan, luetaan ja ollaan yhdessä. On hyvä huomioida myös, että ei ole pakko vastata puhelimeen, silloin kun olemme päättäneet tehdä jotain yhdessä. Kehitetään omia perinteitä. Ne voivat olla niinkin yksinkertaisia, kuin että paistamme yhdessä joka toinen lauantai lettuja. Lapset odottavat tätä ja muistavat letunpaistohetket vielä isonakin.
Mahdollisuuksien ikkunat, hetket, jolloin on mahdollisuus tehdä jotain tärkeää lastemme kanssa, ovat ainut-laatuisia ja antavat meille itsellekin todella paljon.

Otetaan yhdessä kiinni ilonpisaroita. Viljellään lapseemme toivonsiemeniä Opetellaan kuuntelemaan lastamme myös sydämellä. Kiitetään yhdessä elämästä. 

Aurinkoisia ajatuksia ja tähtihetkiä yhdessä lasten kanssa, toivoo

Tuula Åkerlund

<-- Romano Mission etusivulle