Miten päästä eroon ennakkoluuloista?

Poliisi ja romanit - vuorovaikutusseminaari Helsingissä, Taiteidentalolla 27.10.2000

Ennakkoluulot istuvat meissä ihmisissä yllättävän syvällä. Ne eivät helposti muutu. Ihmiset pyrkivät säilyttämään ennakkoluulonsa silloinkin, kun kohtaavat ennakkokäsityksistään poikkeavan yksilön. Tällaista henkilöä pidetään usein erityistapauksena.

Romanit ja poliisit ovat määrätyssä mielessä kohtalotovereita. Yksilön kielteiset tekemiset leimaavat koko ryhmän; romanit ovat rikollisia ja siivellä eläjiä, poliisit ovat tyhmiä ja nauttivat siitä, kun saavat pompotella ihmisiä. Ennakkoluulot ja stereotypiat vaikuttavat sekä ryhmien että yksilöiden väliseen kanssakäymiseen. Kielteiset odotukset ja ennakkoluulot aiheuttavat pelkoa ja ryhmien välistä jännitystä. Kielteisiä odotuksia seuraavat helposti kielteiset havainnot ja kielteinen käyttäytyminen. Myönteiset odotukset johtavat sen sijaan yleensä myönteiseen käyttäytymiseen tuntemattomia kohtaan. Siksi tulisikin yhdessä pohtia keinoja ja tapoja, miten päästään eroon turhista ennakkoluuloista. Empaattisuuden taitoa tarvitaan puolin ja toisin.

Taustaa

Melko harvalla poliisilla on henkilökohtaisia tuttavia romaneiden keskuudessa. Poliisit joutuvat tekemisiin romanien kanssa enimmäkseen työn merkeissä, yleensä silloin, kun jotain ikävää on tapahtunut. On aivan ymmärrettävää, että poliisi saattaa “sokeutua”, ja leimata mielessään kaikki romanit rikollisiksi. Silloin hänen asennoitumisensakin romaniyhteisöön muuttuu skeptisemmäksi. Tosin koko yhteiskunnassa esim. median välityksellä on aivan liian vähän luotu myönteistä kuvaa romaniyhteisöstä. Kun tiedotusvälineissä käsitellään romaneja, on yleensä kysymyksessä taiteilijat tai rikolliset.

Suomalainen uutisointi seuraa myös muun maailman esimerkkiä tuomalla etnisistä ryhmistä puhuttaessa kovin hanakasti esiin kaikkia asiaan mahdollisesti liittyviä ongelmia. Puhutaan esim. “rotusodasta”, vaikka ei ole kyse sen enempää roduista kuin sodastakaan. Romanit mainitaan tiedotusvälineissä yleensä sosiaalisina ongelmina, lähestymistapa on jo valmiiksi negatiivinen. Huolestuttavaa on juuri se, että julkinen sana sekä heijastaa olemassa olevia käsityksiä todellisuudesta että muokkaa näitä käsityksiä tulevaisuudesta. Kyseessä ei ole vain journalismin tyypillisestä liioittelusta, vaan myös vanhojen ja uusien rasististen asenteiden heijastumasta ja pönkittämisestä. Tämä vaatii Suomen vähemmistöpolitiikalta tietoista monikulttuurisuuden huomioivaa suunnanmuutosta. Muutosten tavoitteena on oltava kaikkien ihmisarvon kunnioittaminen ja syrjinnän estäminen kaikilla elämän alueilla. Eivät romanitkaan ole vapaita ennakkoluuloista ja kielteisistä asenteista virkavaltaa ja yhteiskuntaa kohtaan.

Romaneilla on ollut enimmäkseen kokemuksia poliiseista kielteisten tapausten yhteydessä. Heidän mielestään poliisit kohtelevat heitä epäoikeuden mukaisesti, halveksivasti, pitävät heitä rikollisina, pysäyttävät helpommin heidän autonsa ja tarkistavat samalla henkilötiedot. He kokevat joutuneensa leimatuiksi ja syrjityiksi monissa tilanteissa. Tullissa heidät tarkastetaan, kaupassa heitä vahditaan, heiltä evätään pääsy moneen paikkaan. “Mannettelu” on yleistä.

Meidän on kuitenkin tunnustettava se tosiasia, että moni romaani syyllistyy laittomuuksiin ja he joutuvat näissä merkeissä poliisin kanssa tekemisiin. Nyt onkin tärkeää pohtia avoimesti sitä, mistä tämä ongelma johtuu. Mikä saa aikaan epäsosiaalista käyttäytymistä?

Mielestäni syyt löytyvät jo lapsuudesta. Itsetuntomme on nimittäin meidän keskeisin voimavaramme. Lapsuuden kokemuksilla on valtava merkitys itsetuntomme vahvuuteen tai heikkouteen. Silloin luodaan pohja elämälle, saadaan suunta mitä kohti pyritään. Itsetunnon kehittyminen on yhteydessä melkein kaikkeen, mitä meille tapahtuu. Ihmisarvomme, perustuu hyvin pitkälle siihen, minkä arvoi-sia me olemme toistemme silmissä. Saamamme palautteet, leimat, ja arvomitat vaikuttavat itsetuntoomme. Monesti Ihmisten asenteet ja ennakkoluulot valavat meille valmiiksi muotin, johon on paljon helpompi mennä kuin osoittaa olevamme erilainen kuin mitä muut arvioivat meidän olevan.

Jokainen meistä tarvitsee ja haluaa hyväksyntää ja arvostusta. Teemme työtä sen eteen, asetamme itsellemme monenlaisia mittoja, jos tämän saavutan, sitten minua arvostetaan ja pystyn näyttämään yhteiskunnassa, että minäkin olen jotain. Jatkuva yrittäminen olla enemmän, luo valtavat suorituspaineet ja riittämättömyyden tunteemme vain kasvaa.

Melko pienenä romanilapsi tiedostaa olevansa pääväestön silmissä toisen luokan kansalainen. Ikävä kyllä, monet alistuvat siihen ja alkavat toteuttaa heille asetettuja odotuksia. Vaatii rohkeutta ja vahvuutta taistella oikeudesta; olen yhtä hyvä ihminen kuin sinäkin, vaikka olenkin erilainen. Jos nuorella ei ole vahvaa taustatukea, hän alkaa katkeroitua epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Kun yksi romani on syyllistynyt johonkin, kaikki saavat saman kohtelun. Katkeruus tuo mukanaan turtumisen; mitä sillä on väliä, vaikka olisin kuinka kunnollinen, minua kuitenkin pidetään huonona ihmisenä. Turtumista seuraa aggressiivinen ja ylimielinen käyttäytyminen. Silloin nuori kadottaa arvostuksen yhteiskuntaan ja sen normeihin ja alkaa hyökätä ennen kuin hänen päälleen hyökätään. Romanikodit tarvitsevatkin apua juuri siinä, miten he voivat opettaa nuoriaan käsittelemään kohtaamaansa epäoikeudenmukaisuutta. Monilla vanhemmilla on itselläänkin haavoja menneistä kokemuksistaan, eivätkä siksi osaa auttaa nuoriaan purkamaan pahaa oloa oikealla tavalla. Oravanpyörästä on vaikea hypätä pois, nimittäin jos vanhemmat ovat häiriköitä, yleensä tällaisen perheen lapsetkin ovat samanlaisia.

Myös ulkopuolella romaniyhteisön kasvaneet romaninuoret ovat suurissa ongelmissa. He ovat joutuneet kantamaan ryhmänsä kielteistä leimaa, vaikka eivät ole saaneet vahvuutta juurilleen, ja monista tuntuu, ettei romaniyhteisö eikä pääväestö hyväksy heitä täysimittaisena jäsenenä kumpaankaan yhteisöön. Ei ole ihme, jos tällainen ihminen sortuisi helpommin väärälle polulle.

Minulla itselläni on ollut hieno mahdollisuus tutustua lähemmin poliisiyhteisöön. Olen aikoinani työskennellyt nimismiehen kansliassa. Oli mielenkiintoista havaita, miten monet poliisit aluksi kyräilivät ja seurasivat toimijani. Mutta vähän ajan kuluttua, kun ehdimme tutustua, turhat ennakkoluulot karisivat puolin ja toisin. Meistä tuli ystäviä. Huomasin, että tarvitaan kummankin osapuolen panostusta ja asiallista suhtautumista toinen toisiaan kohtaan, silloin yhteistyö sujuu kitkatta.

Mitä voimme tehdä?

Poliisit tarvitsevat pikaisesti asiallista tietoa romanikulttuurista. Heidän koulutuksensa tulisi sisältää riittävän määrän erilaista materiaalia, jonka kautta voidaan parantaa poliisien kykyä asioida erilaisten etnisten ryhmien kanssa. Poliiseille ja eri etnisiin ryhmiin kuuluville tulisi järjestää tutustumistilaisuuksia ja säännöllisiä teemapäiviä myönteisten asioiden merkeissä. Avoimen keskustelun kautta voisi löytyä yhteisiä strategioita selvittää ongelmia ja ennaltaehkäistä niitä. Ongelmathan syntyvät enimmäkseen siitä, että puuttuu molemmin puolinen kunnioitus toisiaan kohtaan.

Tuntematonta kohtaan liittyy aina epävarmuutta. Epävarmuus johtuu vaikeudesta ennakoida tilanneen kehittyminen. Epävarmuuteen liittyy myös ahdistusta. Aggressiivinen käytös kertoo yleensä kummankin osapuolen epävarmuudesta. Siksi tutustuminen ja yhdessä tekeminen ja tavoitteiden asettaminen poistavat epävarmuutta. Se onkin tehokkain tapa päästä yhteisymmärrykseen kulttuurien kohtaamisessa.

Poliisien koulutuksessa tulisi myös harjoittaa ja kehittää ihmistuntemusta, erilaisten ihmisten käsittelytaitoa. Huumorilla ja tilanteen tullen isällisellä otteella saattaa olla suuri merkitys ongelman ratkaisemiseksi. Nimittäin yleensä rikoksiin sortuvat enimmäkseen nuoret. Aikuistuessaan suurin osa pitää tyhmänä nuoruudessaan harjoittamaansa pikkurikollisuutta. Siksi vanhemman poliisin isällisellä taidolla on varmasti monessa tilanteessa myönteistä vaikutusta. Romanit suhtautuvat paremmin poliisiin, joka osaa olla tilanteen vaatiessa tiukka, mutta osaa olla rentokin eikä niuhota ylimielisesti turhista asioista.

Myös romaniväestön qsenteisiin poliiseja kohtaan tulisi pyrkiä vaikuttamaan. Lapsille tulisi kertoa myönteisemmin virkavallan merkityksestä avun ja turvallisuuden näkökulmasta katsottuna. Perheitä tulisi valmentaa tähän tehtävään. Tarvitaan tutustumistilaisuuksia, jossa poliisit kertovat monipuolisesti omasta työstään, eikä vain ongelmista romanien kanssa. Silloin heräisi arvostus ja kunnioitus poliisin työtä kohtaan.

Romanien omissa julkaisuissa voisi olla ko. aiheen tiimoilta kirjoituksia, ajatustenvaihtoa rakentavalla tavalla. Romanilehtiin voisivat poliisitkin kirjoittaa omasta näkökulmastaan asioista. Myös poliisien omissa järjestölehdissä tulisi asiallisesti käsitellä romaneja ym. etnisiä ryhmiä. Ryhmän jäsenet voisivat itse kertoa kulttuuristaan ja taustoistaan. Varmaan tämän kaltaisella toiminnalla olisi myönteistä vaikutusta kumpaankin osapuoleen.

Romaneja tulisi myös kannustaa kouluttautumaan vartijan työhön tai muuhun lainvartijanammattiin. Uskon, että tällaisen hyväksynnän kautta, myös romaniväestön suhtautuminen yhteiskuntaan ja sen asettamiin normeihin saisivat uuden korostuksen ja hyväksynnän. Romaneille kasvaisi tunne, että meidät on otettu mukaan. Olemme osa yhteiskuntaa. Haluamme rakentaa sitä parempaan suuntaan yhdessä muiden kansalaisten kanssa.

Tuula Åkerlund

<-- Romano Boodos; uutisia, artikkeleita

<-- Romano Mission etusivulle